Minusta on jo pitkään tuntunut, että minulla olisi jotain sanottavaa. Kenelle? En tiedä. Itselleni ainakin.

Nyt kuitenkin olen löytänyt itseni tilanteesta, jossa huomasin selvinneeni siitä isoimmasta harppauksesta kohti unelmaani, tämän blogin avulla kenties löydän lisää askeleita. Unelmasta lisää myöhemmin. Nyt pieni runo tähän päivään. Sitä inspiroi kohtaaminen luonnon kanssa Rovaniemellä. Olin ystäväni kanssa Ounasvaaralla metsän keskellä ja näimme puihin kiinnitettyjä kankaita, joissa oli erilaisten ihmisten kuvia. Tämä kaikki ilmeisesti liittyy jollain tavalla meneillään olevaan majoitushankkeeseen. Se loppukesän iltapäivä sai minut miettimään sitä, mitä luonto ajattelee tästä kaikesta; kenelle alue kuuluu? Kenellä on oikeus? Kuka päättää kuka on tärkeämpi? Sitten minua puri muurahainen (tai joku, en ole varma) ja ymmärsin kenties vahingossa astuneeni sen "alueelle", olin kenties vahingossa potkaissut hajalle juuri rakennetun kasan.

Mene ja tiedä, olen pahoillani. Eli seuraavan kerran katsotaan kaikki vähän tarkemmin, miten siellä luonnossa liikumme ;)

Hymyilevä muurahainen

metsässä.

Vieraat kasvot tuijottavat;

ei nimiä, vain katse.

Vaatii katsomaan takaisin,

Asiallisesti, kohteliaasti, varmasti.                                    

Asialleen omistautuneena.

Luonto kutsuu,

Luonto kutsuu hymyilemään.

Pyytää kohtaamaan, näkemään.

Kauneuden sen hymyssä.